Mitäs vielä. En ole ollut yli kuukauteen tekemisissä anoppini kanssa. En kaipaa häntä, mutta tilanne kalvaa omaatuntoa lähes päivittäin. Meillä, siis minulla ja anopilla, ei ole mitään riitaa, vaan mieheni on äitinsä kanssa napit vastakkain. Niinpä minäkään en ole ollut sitten yhteyksissä. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Lisäksi inhoan mieheni veljeä. Se on snobimulkvisti, joka ei osaa sanoa koskaan mitään ystävällistä meidän tekemisistä. Kyllä suku on pahin...

Pitääpä valitukseen liittää vielä siskoni muutto, johon olen jotensakin pakotettu osallistumaan. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun A) se tapahtuu lauantaina, joten siinä menee taas 50 % ajasta, jonka saisin viettää koko perheen kanssa, eli mieskin olisi kotona, viikonloput on niin helvetin lyhyitä ja B) joudun ajamaan autolla ensin 80 km, roudaamaan autoon jotain tavaraa, ajamaan 50 km, parkkeeraamaan meidän auton johonkin kantakaupunkiin, ja sitten vielä ajamaan takas himaan 50 km. En mitenkään kauheasti rakasta autoilua, ja saan ihottumaa Helsingin kantakaupungissa kruisailusta. Mukava lauantai tulossa.

Välillä tuntuu, etten enää rakasta aviomiestäni. Tai etten halua häntä. Toisinaan tuntuu, että on ihan sama, mitä tapahtuu. Toisinaan kaduttaa, että menimme naimisiin. Unelmoin muista miehistä, esim. exästäni, ja joskus eräästä duunikaverista. Tänäänkin chattailin tuon kaverin kanssa melkein koko päivän, ja minulla oli hauskaa. Oli kuitenkin tosi ihanaa kun mies saapui töistä kotiin, ja olisin halunnut heti rakastella hänen kanssaan, mutkun meillä on toi pentu. Kauhea parisuhteen rajoittaja. Taas meni käsitöiksi olkkarin sohvalla tääkin yö.

Whatever...