Poikamme syntymän jälkeen onnistuneita seksikokemuksia on ollut harvassa. Poika on viikon kuluttua seitsemän kuukautta vanha. Se on minulle pitkä aika olla jatkuvassa puutteessa, mutta mieheni se vaan jaksaa ajatella positiivisesti. "Onhan meillä koko loppuelämä aikaa harrastaa seksiä!" Miehen ajatusmalli ei helpota meikäläisen puutostilaa. Lähinnä se herättää minussa aggressioita.

Seksi ei onnistu, koska en kiihotu. Tai kiihotun henkisesti, mutta fyysiikka ei tule perässä. Kävin asian tiimoilta gynekologilla, ja hän totesi limakalvojeni olevan todella surkeassa jamassa ja määräsi minulle paikallista estrogeenikorvaushoitoa. Jes, onkohan sama homma odotettavissa 20 vuoden kuluttua vaihdevuosien merkeissä - juuri silloin kun minulla taas alkaa olla aikaa harrastaa seksiä. Voi helvetin helvetti! Niitä estrpgeenipillereitä pitää siis tunkea pimppiin niin kauan kun imetän poikaa - todennäköisesti vielä vähintään pari kuukautta, maksimissaan puolisen vuotta.

Seksistä on tullut minulle pakkomielle. Ajattelen sitä joka päivä. Ärsyynnyn suunnattomasti, jos se ei onnistu. En saa unta, kun mielessä pyörii nämä asiat. Varsinkin iltaisin, kun poika on vihdoin saatu työn ja tuskan jälkeen nukkumaan, tulee minulle sellainen megavitutus, ettei mitään rajaa. Ja miksikö? No siksi, että haluaisin seksiä, mutten usko että se kuitenkaan onnistuu, joten miksi edes yrittää.

Ehkä minun pitäisi mennä juttelemaan jonkun terapeutin kanssa näistä asioista.