En ole jaksanut kirjoittaa vähään aikaan. Mielessäni on ollut ylämäkeä ja alamäkeä. Olen kärsinyt pahasta unettomuudesta parina yönä, ja tilanne kärjistyi perjantain vastaisena yönä sellaiseksi, että miehen oli jäätävä päiväksi kotiin. Ei uskaltanut jättää mua yksin pojan kanssa, mikä oli kyllä tosi hyvä homma, sillä nukuin sitten noin puoli kahdeksasta yhteen saakka.

Aloitin viime viikolla käymään psykoterapeutin juttusilla, mulla on nyt sovittuna viisi tapaamista, kerran viikossa. Toisaalta tuntuu että se on yhtä tyhjän kanssa, se täti vaan kyselee mun tuntemuksia, muttei kauheasti anna palautetta tai neuvoja. Tunnen olevani tosi masentunut. Olen lueskellut jonkin verran netistä masennuksesta, ja mitä enemmän luen, sitä enemmän tunnen itseni masentuneeksi. Huomaan, että olen ollut jo pitkään masentunut. Yläasteella, lukiossa, opiskeluaikana. Ja nyt se on tullut takaisin. Vaikka minulla on ihana mies, kaunis lapsi, mukava koti, olen fyysisesti melkein terve (tai terve, jos estrogeenivajeen vuoksi kuihtuneita limakalvoja ei lasketa sairaudeksi). Minunhan pitäisi olla onnellinen. Keskusteltiin tästä sen psykoterapeutinkin kanssa, minusta siis tuntuu, etten saisi olla masentunut.

Ajantajuni on hämärtynyt. En muista, milloin olen viimeksi tavannut yhden ystäväni, jos hän nyt enää edes on ystävä, kun en ole pitänyt häneen mitään yhteyttä. Päivittäin mietin, että minun pitäisi kirjoittaa hänelle sähköposti tai soittaa, mutten koskaan saa aikaiseksi. Pitäisi pyytää anteeksi ja kertoa, kuinka masentunut olen, enkä sen takia pysty pitämään sosiaalisia kontakteja yllä. Minua hävettää ja tunnen syyllisyyttä. En ole käynyt ulkonakaan pariin viikkoon kuin pakosta. Pari kertaa mies on raahannut minut kävelylle, ja vastahakoisesti olen suostunut. Olen kamala ihminen! Pidän lastakin vangittuna tänne neljän seinän sisälle, kun en itse pysty lähtemään ulos.

Muiden onnellisuus ärsyttää. Tuntuu, etten enää koskaan voi nauttia mistään. Tämä pohjaton suo hirvittää. Haluan takaisin pinnalle, mutta en saa otetta mistään.

Käytiin eilen lauantaina koko perhe kylässä isäni luona. Sinne on yli 100 kilometriä matkaa, eli siinäpä menikin koko lauantaipäivä. Jotenkin tuntuu, etten saanut siitä päivästä mitään! Enkä kyllä toisaalta antanutkaan itsestäni mitään. Huomasikohan isäni, veljeni tai veljenvaimo masentuneisuuttani? Se veljenvaimo on sentään itse kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutten päässyt juttelemaan asiasta hänen kanssaan, koska emme olleet kahden.

Ex-työkaverini kirjoittelee jälleen hämäriä sähköpostejaan. En ihan ymmärrä hänen motiivejaan, onko tarkoitus piristää, vai eikö hän vaan osaa pitää ajatuksiaan omana tietonaan? Siis kyseessä on miespuolinen työkaveri, ja hän ilmoitti hiljattain esimerkiksi unelmoivansa minun suutelemisesta. Tietääkseni tuo kaveri seurustelee vakituisesti, ja ainakin hän tietää että minä olen naimisissa. Vaatii kyllä pokkaa kirjoittaa tuollaisia asioita, ei siinä mitään. Ja toisaalta on hauska tietää olevansa jonkun "päiväuni", kun muuten tuntee itsensä niin epähaluttavaksi ja muutenkin ihan nollaksi.