Niskaa kolottaa, ja selkää myös. Pyörittyäni tunnin hyvää asentoa etsien päätin nousta vähän venyttelemään, ja kas kummaa - päädyin tietokoneelle olemaan mitä epäergonomisimmassa asennossa... Jehna.

Minua ahdistaa ajatus töihin palaamisesta. En haluaisi mennä sinne stressaantumaan. En haluaisi jättää poikaa muiden ihmisten hoidettavaksi. Vaikka onhan minulla aikaa vielä kuukausia, ajattelin suostua palaamaan töihin ensi syksynä, ehkäpä syyskuussa 2007. Mutta hyvissä ajoin ennen sitä tulee päättää poikamme hoitopaikasta. Ja siinäpä riittääkin aihetta ahdistumiseen.

Mieheni äiti, anoppini, poikamme ainoa isoäiti, tarjoitui taannoin hoitamaan poikaa heti kun minä vain päätän lähteä takaisin töihin. Kyseinen henkilö on ollut nuoruudessaan perhepäivähoitajana, joten tietää kyllä mistä on kysymys. Hänellä on ollut itselläänkin kaksi lasta, vieläpä poikaa. Mikäli siis vain terveys antaa myöden, hän olisi näennäisesti pätevä hoitaja lapsellemme.

Kuitenkin jokin minussa on tätä järjestelyä vastaan. Johtuuko se vain siitä, että kyseessä on anoppi? Vai onko henkilön iällä jotain tekemistä asian kanssa, onhan tuo nainen jo kuusissakymmenissä. Olen miettinyt, olisinko antanut poikaa omalle äidilleni hoidettavaksi. Ja vastaus on helppo: tietenkin! Oma rakas äitini, paras äiti kaikista! Lisäksi minua epäilyttää taloudelliset asemat, todennäköisesti anoppi haluaisi että maksamme hänelle pimeästi, mutta mitenkäs käy silloin kaikkien kelan tukien? Ja jonkunhan sitä lasta on kuitenkin hoidettava...

Minun ykkösvaihtoehtoni olisi tietenkin luotettava perhepäivähoitaja. Tarhaan en haluaisi niin pientä lasta viedä, poikahan on vasta puolitoistavuotias ensi syksynä. Miten sitä kestää lähteä duuniin? Vieläpä kun se työpaikka on niin kaukana, että matkakin kestää yli tunnin yhteen suuntaan.

Täytyisi nyt vaan keksiä jokin plan b. Ja mennä nukkumaan.